Mie vs masentunut minä

Noniin. Varoituksen sanana tästä tekstistä, tämä ei ole se kaikista hauskin ja viihdyttävin teksti, mutta.. Tässä se tulee. Se asia minusta, jota en ole monellekkaan kertonut (mutta moni varmastikin aistinut sen miusta, että jotakin on).

Minulla todettiin marraskuussa 2016 keskivaikea masennus. 

En vain enää jaksanut, kamelin selkä meni poikki. Saatoin itkeä töissä, nukuin päästessäni kotiin ja nukuin vielä yönkin.Työpäivät ovat menneet aivan sumussa, en muista paljoakaan mitä olen töissä tuolloin edes tehnyt. Kuitenkin sinnittelin ja sinnittelin, en suostunut jäämään sairaslomalle viikkoa enempää, vaikka työpsykologi tätä suositteli. Minulle määrättiin lääkkeet, joista sain alkuun vain haittavaikutuksia en kokenut niistä paljoakaan hyötyväni. Niiden piti piristää ja auttaa jaksamaan, ne kuitenkin aiheuttivat pahoinvointia ja päänsärkyä. Huomasin myös jääneeni "riippuvaiseksi" eli koin vieroitusoireita, jos en muistanut ottaa lääkkeitäni (huimaaminen, sähköiskun kaltaiset sykäykset, epätodellinen olo ym).

Sinnittelin koko talven töissä, itkin kotiin tullessa ja koitin jotenkin kasata itseni, niin että pystyin näkemään ystäviä, vaikkei sekään enää huvittanut. Olisin vain halunnut olla peiton alla ja nukkua. Kunhan saisi vain levätä ja olla piilossa maailmalta. Kunnes romahdin psykiatrin vastaanotolla, joka passitti minut sairaslomalle ja totesi, että olin edennyt jo vaikean masennuksen puolelle. Lääkkeitä muutettiin ja menin kotiin ja itkin muutaman päivän putkeen. 

Syyllisyys painoi hirveästi, en halunnut olla pois töistä, koska tiesin kuinka paljon töitä siellä olisi ja miten muut työkaverit joutuvat kärsimään tilanteesta. Olin taas haittana muille ja koin itseni täysin hyödyttömäksi. Ajattelin, että mitä hyötyä minusta edes on tässä maailmassa, kun en jaksa tehdä mitään. Olin tuottanut itselleni pettymyksen. En ollut jaksanut, vaikka olisi pitänyt. Olen kuitenkin nuori ja muutoin terve ihminen, miten en muka jaksaisi tehdä töitä. Miksi olen täällä, miksen voisi vaan kadota tai kuolla pois. Kyllä. Näin pitkälle ajatukset menivät. Kunpa tämä  olotila lähtisi vain pois, kuolemalla se lähtisi varmimmin. Tämä kuitenkin vain ajatustasolla, en olisi ikinä uskaltanut toteuttaa tai suunnitellut kuinka asian tekisin. Ajatustasolla toivoin vain, että paha olo loppuisi. 

Kaiken tämän pyrin salaamaan, sillä en halunnut huolestuttaa ketään enkä halunnut muiden tietävän, että olen epäonnistunut. Jouduin tsemppaamaan itseäni sosiaalisiin tilanteisiin useamman tunnin ajan, hymyilin, kyselin kuulumisia ja koitin käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Näiden tilanteiden jälkeen olin täysin uuvuksissa. Mutta onnistuinkin siinä. Osasin sentään jotakin. Tästä seurasi kuitenkin se, että moni (niistä, ketkä tästä tietävät) luulevat, että olen jo "parantunut", että tämä oli vain ohimenevää kausimasennustyyppistä tai tosiaan, ettei minulla mitään olekaan. Ihmetellään vain miksi olen väsynyt, enkö ole nukkunut ja hei ei kannata ottaa paiseita. Olisin onnellinen, jos voisin olla stressaamatta asioista, etten ottaisi asioita itseeni, mutta tällä hetkellä se ei vain ole mahdollista. 

Aloitin kesäkuun alussa terapian. Siellä olemme miettineet miten olen päätynyt tähän tilanteeseen. Kaikki johtuu siitä, etten ole sitten lapsuuteni osannut olla itseni. Olen tehnyt kaikkeni, että kaikki vain pitäisivät minusta, aivan sama vaikka se olisi oman hyvinvoinnin kustannuksella. Kaiketi sitä voi sanoa kiltteydeksikin, mutta itselle se on ollut sitä, etten halua nähdä toisten tulevan surulliseksi tai loukkaantuvan minun vuokseni. Vaikka itse olen niin moneen otteeseen kuunnellut joskus todella loukkaavia kommenteja ulkonäöstäni,  kuinka asiat joista tykkään ovat ihan huonoja tai kuinka toimin eri tilanteissa. Ihmisillä on jostain syystä ollut oikeus määrittää kuka minä olen. Itse en enää sitä tiedä. Tämä ei tunnu enää omalta elämältä. Olen pyrkinyt aina olemaan se "hauska tyyppi", poikavoittoisessa suvussa ja kaveripiirin ollessa myös suurimmaksi osaksi poikia, niin koin tarvetta olla "yksi pojista ym.", jotta sopisin edes jonnekin. Eihän sekään ole onnistunut kuitenkaan, koska olen tyttö, enkä voi olla niinkuin pojat (en siis ole kiinnostunut niistä asioista, joista he ovat ja he eivät niistä asioista, joista minä olen).Hain huomiota, sillä se tuntui hyvältä. Oli ihanaa, kun oli jonkun mielestä mukava tyyppi. Kaikki kehut vain buustasivat sitä, että jatkoin tällä tiellä. Kunnes nyt ei vaan enää jaksa. 

Syyt, jotka laukaisivat sitten lopulta masennuksen minulla, ovat moninaisia: Työyhteisössä tapahtuneet muutokset,isän sairastuminen, ukin sairastuminen ja niiden asioiden hoito, josta  jouduin ottamaan vastuuta, ystäväpiirissä tapahtuneet asiat ja ihan kaikki pienetkin asiat. Ei vaan enää jaksanut, sorruin sen painon alla. Nyt koitan kovasti täältä itseäni punnertaa takaisin ylös ja osin siinä jo onnistunutkin, mutta tämä on tällaista aaltomaista menoa. Aina aika ajoin takapakkia tulee, kunnes saa jostain taas otteen ja alkaa kiivetä ylös kuopan pohjalta. Pyrin elämään elämääni suht tavallisesti, eli käyn ulkona tuulettumassa ym. Nämä kaikki väsyttävät minua kovin, mutta toisaalta tuovat elämääni muutakin sisältöä, kuin sängyn pohjalla makoilu. Minulla voi olla hauskaa ja voin hymyillä vaikka tätä sairautta sairastankin. Pystyn nauttimaan asioista, mutta teen paljon vähemmän asioita, kuin aiemmin. Mutta teenpä kuitenkin. Positiivisia asioita tässä on myös. Opin itsestäni koko ajan uutta, opin tuntemaan rajani sekä vahvuuteni, huolehtimaan itsestäni ja pistän itseni etusijalle pitkästä aikaa. Olen tajunnut, ettei maailma kaadu jokaiseen vastoinkäymiseen, että  voin olla juuri sellainen kuin haluan ja kasvan koko ajan ihmisenä ja minuna. Terapiasta on hyötyä

Halusin kirjoittaa tämän tänään, sillä jostain syystä tänään on ollut päivä aallonpohjalla ja tuli tarve kirjoittaa tätä matkaa ja olotilaa sanoiksi. Tämä teksti, myös sillä ajatuksella kirjoitettu, jos kenellä on samanlainen tilanne tai kokee, että tarvitsee apua, niin hakekaa sitä. Ei todellakaan kannata jäädä yksin tällaisten asioiden kanssa pyörimään eikä tällaisissa asioissa ole hävettävää (vaikka se itsestä voi siltä tuntuakin). Mieluummin hae apua herkästikin, kuin että annat tilanteen mennä pitkälle kuten itse tein. Mielenterveyden ongelmat eivät ole häpeällinen asia, niitä yllättävän monella on. Itselläni on ollut onnea, että minulla on työterveys, jossa asiaan reagoitiin nopeasti ja otettiin asia vakavasti. 

(joskus masentunutkin, joskus myös iloinenkin, joskus iha normaalikin)
Poikamiestyttö

Milla

p.s.  Kiitos, että jaksoit lukea. Ensi tekstissä sitten taas enemmän sitä huumoria, nyt kun sain tämän käsiteltyä.
p.p.s. Tässä kohtaa opettelen rakastamaan itseäni, jotta voin rakastaa jotakuta muuta. Siksi olen myös nirso, koska haluan ihmisen, joka voi rakastaa miuta tälläsenä ku oon 🙂 (kuka ikinä tähän miun elämän sirkukseen lähteekään, etä varoituksen sanana vaan siulle Unelmieni mies)
p.p.p.s. Nykyinen lääkitys toimii hyvin, oon paljon aktiivisempi kuin aiemmin ja haittavaikutuksia vähemmän kuin alkuun. Ilman lääkitystä tuskin olisin näinkään hyvässä tilanteessa. Eli te, ketkä mietitte lääkitysasioita, niin kannattaa jutella lääkärin kanssa ja perehtyä lääkkeisiin, ei kannata pelätä niitä. Kuten muihinkin sairauksiin otat sen lääkkeen, niin miksi et myös tähän sairauteen.