Mie vs. todellisuus

Dreams and what not

Haaveilu on ihmiselle hyväksi. On hienoa,että ihmisillä on unelmia ja pakokeino arjen synkkyydestä. Osa ihmisistä on niinkin rohkeita, että lähtevät tavoittelemaan unelmiaan pelkän haaveilun sijaan. Suurin osa ihmisistä kuitenkin jää elämään valetodellisuuteen ja pilvilinnoihin. Ehkä se on selviytymiskeino kaiken kaaoksen keskellä. On ihana ajatella “sitten, kun” , “joskus vielä” ja muut vastaavanlaiset sanahelinät mielessään, että tulevaisuudessa kaikki on hyvin. Sen sijaan, että keskittyisi tähän hetkeen ja arvostaisi sitä mitä itsellään on.

Haaveilin itse kirjoittavani menestysblogia, jossa asiasisällön sijaan voi täyttää rivit hömpällä. Luoda muille myös pakokeino arjesta ja hieman parodioda kaiken maailman “täydellinen elämä” blogeja. Blogeja, joissa jaetaan vinkkejä hienoihin tee-se-itse kikkoihin ja mietitään väriteemaa niin kuin se olisi se kaikista tärkein asia tässä maailmassa ja isoin ongelma, minkä elämässään keksii. Ne kuitenkin luovat paineita ja epärealistisia odotuksia kaikille, niin kirjoittajalle itselleen kuin lukijoille. Niinkö se elämä oikeasti menee ja miksi minun elämäni ei ole samanlaista, tuota minun tulisi siis tavoitella, lukija pohtii. Kirjoittajan täytyy keksiä viikosta toiseen yhä täydellisempi versio elämästään ja valinnoistaan. Muut sen kun kadehtii, kuinka hienot pöytäliinat toinen on löytänytkään häihin ja miten upean väriteeman toinen on loihtinut. Ja häiden jälkeen alkaa täydellinen elämä täydellisen ihmisen kanssa ja niin edelleen. Oikeasti arki ja elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Jokainen sen tietyllä tapaa tiedostaa, mutta sitten, kun joka paikassa hehkutetaan täydellistä elämää, vääristyy ihmisen tapa suhtautua todelliseen elämään ja reagoida vastoinkäymisiin. Ensimmäinen riita parisuhteessa ja jo heti punnitaan, onkohan tämän kanssa fiksua olla, kun ei sillä suosikkisomettajalla ikinä vaikuta olevan riitoja kumppaninsa kanssa. Lapseni kiukuttelee, mutta eihän sen naapurin lapsi ikinä kiukuttele, aina ne on yhdessä ja tekee mukavia asioita. Ikinä kukaan ei turhaudu, muuta kuin siihen, jos sattuu olemaan paikat hieman hujan hajan tai jos kaupassa ei ollutkaan sitä täydellistä superterveystuotetta, joka pitää kaikki sairaudet niin varvassilsasta syöpään poissa (tämä vertaus lainattu ystävältäni neiti I:ltä, kiitos!).

Joten päätin, että hittoakos tässä. Miksen kirjoita aina siitä mitä haluan. Välittämättä suosiosta. Välittämättä siitä, mitä muut ajattelee. Koska pelkään. Pelkään, ettei ketään kiinnosta kuunnella minun ajatuksiani tai kukaan ei jaksa lukea pitkällekään huonosti kirjoitettua paasausta. Uskaltaisinko ajatella, että teen tätä vain itseäni varten. Miksi siis ylipäätään julkaisisin tekstejäni, miksei riittäisi, että kirjoittaisin niitä itselleni. Jos siis minulle ei ole väliä tykkääkö kukaan tekstistäni, kuvistani tai julkaisuistani. En halua pilkata näitä blogeja tai ihmisiä millään lailla, tämä vain on tätä “nykyaikaa”. Luodaan toisenlainen todellisuus. Voihan se olla niin, että joillakin yksinkertaisesti on vain “täydellinen elämä” ilman säröä siinä täydellisessä pinnassa. Mutta onko näin? Kukaan ei tunnu kertovan todellisesta elämästään, vaan kiillottaa kuvan pintaa kaikin mahdollisin keinoin, jottemme näkisi tämän kiillon taakse oikeaan arkeen.

Elämme tykkäyksille, kommenteille, seuraajille ja hyväksynnälle. Kukaan ei julkaise kuviaan vain itseään varten, vaan mahdollisia seuraajia tai tykkääjiä varten. Halutaan näyttää muille kuinka kivasti ja hienosti elämässä menee, sillä eihän kukaan seuraisi sellaista tiliä/blogia/somevaikuttajaa, joka postaisi surkeita asioita, huonoa kuvaa itsestään tai kuvaa kalapuikoista uunissa. Ellei se surkea asia ole joku sellainen, mihin halutaan lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyytenä tai muuten sellainen asia, mikä on ollut suuressa julkisuudessa ja halutaan ottaa kantaa, koska pakkohan sitä on, vaikuttajana siis ottaa kantaa kaikkeen. Käytämme tuntikausia oikeanlaisen kuvan ottamiseen ja hylkäämme tuhansia selfieitä vuodessa. Kyllä sanon me, sillä minä myös olen samassa veneessä kuin muutkin, en ole “spesiaali” tai erilainen. Voihan olla, että koko tämä teksti kumpuaa omasta katkeruudestani maailmaa ja muita kohtaan. Varsinkin silloin, kun omassa elämässä kaikki menee suoraan sanottuna päin persettä, niin tuntuu pahalta seurata muiden täydellistä elämää. Kuitenkin kääntöpuolena se, että olen huomannut, että blogissani eniten lukijoita on julkaisuni masennuksestani sekä viimeisin postaus omasta vuosikymmenestäni, mihin on vaikuttanut isäni sairastuminen Alzheimerin tautiin. Eli tässäkin voisi kyseenalaistaa: Teenkö tätä suunnan muutosta kirjoittamisessani tykkäysten vuoksi vai itseni vuoksi? Kirjoitanko “ei-niin kevyistä” aiheista, koska niillä on enemmän lukijoita vai koska itse haluan kirjoittaa siitä mitä haluan ja saan inspiraatiota.

Halusin jotakin tilastoa, tuloksia,faktoja ja mielipiteitä tukemaan tätä ajatustani ja pointtiani tässä tekstissä. Seuraavanlaisia tuloksia löysin yhdestä artikkelista:

“Instagramissa jaetaan maailmanlaajuisesti 95 miljoonaa kuvaa vuorokaudessa. Se vastaa 1099 kuvaa sekunnissa. 52 prosenttia suomalaisista on jo Instagramissa.”

”Nuoret saattavat käyttää älypuhelinta jopa 5000 tuntia vuodessa. Se tekee lähes 14 tuntia päivästä eli suurimman osan valveillaoloajasta. Vertailun vuoksi: 180 opintopisteen kandidaatin tutkinnon on arvioitu vievän aikaa noin 4860 tuntia.”

Lasken itseni nyt siis nuoreksi ja aktiiviseksi instagramin käyttäjäksi (voi olla, että molemmat väittämät ovat valhetta, mutta kuvitellaan hetki näin). Miettikää jopa 5000 tuntia puhelimella vuodessa. Ja vaikkei olisikaan 5000 tuntia oli se sitten vaikka 2000 tuntia. Niin silti. Aivan järjetön määrä. Selaamme kuvia, videoita, pelaamme pelejä, googletamme, sometamme ym. Sen sijaan, että nauttisimme hetkestä ja keskittyisimme nykyhetkeen. Haaveilemme toisten ihmisten elämästä, taidoista, taloudellisesta tilanteesta, matkoista ja omaisuudeta, sen sijaan, että lähtisimme, vaikka ulos ja jättäisimme puhelimen kotiin. Osaisinkohan edes lähteä kotoa ilman puhelinta enää. Tuntuu hankalalta ajatukselta. Saatika, jos saisin itseni lenkille, osaisinko olla ottamatta kuvia ja päivittämättä niitä sosiaaliseen mediaan?

Luin myös Helsingin Sanomista Sisko Savonlahden kirjoittaman kolumnin “Aidosti elämäänsä tyytyväisen ihmisen ei tarvitse vakuutella somessa, kuinka onnellinen hän on” (julkaistu 2.5.2019). Tässä kolumnissa kiteytetään hyvin se, miten kuvitellaan, että ihminen voi tietyillä tuotteilla, tietyllä tyylillä elää samaa elämää kuin somevaikuttaja. Ikään kuin muunlaisessa elämässä olisi jotain vikaa. Ikään kuin pakastepizzan paistaminen uunissa ja sen syöminen olohuoneessa pieruverkkareissa olisi vähemmän hyväksyttävää kuin terveysteen juominen designsohvalla istuen täydellisen siistissä kodissa, mikä on kuin sisustuslehtien sivuilta.

Ja kyllä, nyt kärjistän ja provosoin. Tarkoituksena tuoda esille se, että elämä voi olla hyvää, vaikkei se ole samanlaista kuin “täydellisissä somevaikuttajilla”. Elämässä saa ja kuuluukin olla myös normaalia arkea pieruverkkareissa, noloja tilanteita, epäonnistumisia ja konflikteja. Se ei tarkoita, etteikö elämä voisi olla hyvää tai etteikö myös niiden “raportoiminen” olisi hyväksyttävää ja jopa inhimillistä.

Joten haastankin nyt sinut, lukijani, seuraajani, tykkääjäni, itseni, naapurini ja kaikki siihen, että kokeile julkaista vaikka se ensimmäinen selfie, mikä ei ollut se täydellisin. Julkaise kuva kalapuikoista ja valmiista lohkoperunoista, koska et jaksanut kokata ollessasi väsynyt päivästäsi. Julkaise se ärsyttävin asia, kuten ne saamarin banaanikärpäset, jotka ovat valloittaneet keittiösi jälleen, kun unohdit sen appelsiinin vahingossa pöydälle sen sijaan, että ne olisivat siististi kylmässä ja poissa banaanikärpästen ulottuvilta. Hittolainen tässä tulee kuvasarja, joka ei ole täydellinen, mutta mikä on elämää. Minun arkeani ja se on myös hyvää kaikkina hirveinäkin hetkinä. Koska se on minun elämäni, joka on arvokas, oli se millaista hyvänsä ja tykkäsipä siitä kukaan tai ei.

Milla

p.s. voin sanoa, että vaikka tää tuntuu hirveeltä julkaista osa näistä, ni toisaalta tuntuu niin hiton hyvältä ilman suodatinta pukata nää kuvat tänne omassa epätäydellisyyden täydellisyydessään. 

Kiitos ja anteeksi

Mie vs vuosikymmen

Jos mietitään kulunutta vuosikymmentä on se ollut itselleni lukuisien muutosten ja luopumisten aikaa. Ihmettelen vielä tänäkin päivänä miten ihmeessä päädyin tähän missä olen ja miksi.

2014 jouluna valmistuin, elämässäni oli alkamassa uusi vaihe. Olin hakenut töitä ja aloittamassa uraani fysioterapeuttina. Samana jouluna meidän perheen elämä muuttui lopullisesti. Saimme kuulla, että isälläni on Alzheimerin tauti. Miten 54-vuotiaalla terveellä ihmisellä voi yhtäkkiä olla muistisairaus? Olihan isälläni ollut jo muistin kanssa ongelmia edellisen vuoden ajan, mutta ajattelimme sen johtuvan jostain aivan muusta kuin muistisairaudesta. 

2015 aloitin työni Luumäellä fysioterapeuttina palvelukodissa. Sen lisäksi pidin vielä jumppia kuntokeskuksessa. Olin töissä aamusta iltaan. Paljon uusia ihmisiä ja paljon uutta monella tapaa. Samana vuonna erosin silloin pitkäaikaisesta parisuhteesta. Piti opetella olemaan yksin. Ystäväpiiri muuttui rajusti ja aika yllättäin. Ehkä kaikki oli vain sitä, että olin uupunut, enkä jaksanut enää pitää kehenkään yhteyttä tai ehken ole edes ollut parasta seuraa tuolloin. En ollut ymmärtää tilannetta, olinhan minä ennenkin jaksanut tehdä töitä aamusta iltaan, miksi uupuisin? Mutta selvisin vuodesta hengissä. 

2016 aloitin työni Eksotella. Taas muutoksia, mutta työpaikka oli lähellä kotia. Työpaikka ja työkaverit olivat ihania. Koin oppivani uutta koko ajan ja koin olevani työssäni hyvä. Mutta. Vaihdoin osastoa. Työkaverini muuttuivat, ilmapiiri muuttui, työmäärä lisääntyi. Lisäksi loppuvuodesta 2016 ukkini (isänisä) sai aivoinfarktin ja huomasin kuinka pitkälle isäni sekä mummini (isänäiti) Alzheimer olikaan edennyt. En ollut ehtinyt edes huomaamaan tätä aiemmin, koska olin ollut niin kietoutunut oman elämän vyyhteihin. Jouduin kuitenkin kokoamaan itseni ja yritin parhaani mukaan hoitaa asioita ja pitää langat käsissäni. Kävin jokaisen työpäivän jälkeen ukin luona, kävimme mummin ja isäni kanssa yhdessä katsomassa ukkia. Joka päivä kävelin kohti sairaalaa peläten, että ukki ei olekaan selvinnyt yöstä tai aamupäivästä. Kuitenkin kuin ihmeen voimalla, ukki selvisi. Tämän infarktin jälkeen kuitenkaan mikään ei ollut enää ennallaan. Ukkini muuttui, ei hän ollut enää se sama nauravainen ja iloinen itsensä. Huomasin, että jouduin ottamaan etäisyyttä sekä isovanhempiini että isääni, jotta itse jaksaisin ja pitäisin itsestäni huolta. Koin syyllisyyttä, kun en ollut heidän elämässään mukana samalla lailla kuin ennen. En nähnyt heitä yhtä usein ja jos näin, niin koin ahdistusta ja surua. Heidän sairautensa eteni ja meillä ei ollut mitään millä pysäyttäisimme sen. Yhtenä päivänä päädyin soittamaan itkien työterveyteen, etten jaksa. Siitä alkoi matkani masennuksen kanssa. En sano, että isäni tai ukkini sairastaminen olisi syynä masennukseeni, vaan se oli viimeinen tekijä jo valmiiksi raskaassa tilanteessa ja laukaisi masennukseni. Vihdoin uskaltauduin myöntämään, että kaikki ei ole hyvin. 

2017-2018 jatkoin kuitenkin töissä. Olin kuitenkin pitkällä sairaslomalla ja kevensin työtaakkaani. Isän sairaus eteni koko ajan. Oli harhat ja syytökset. Erityisesti äitini on joutunut kuuntelemaan syytöksiä;  milloin hän on pettänyt isää ja milloin varastanut rahat. Vaikka useimmiten isä näistä harhoista puhui vain meille lapsille ja noh, naapureille ja kaikille muille myös. Muistilappuja löytyi pitkin kotia, missä oli milloinkin mitä erikoisempia muistiinpanoja. Oli ansalankoja ja muita viritelmiä, ettei kukaan pääsisi murtautumaan sisään. Mitä enemmän isä rupesi sulkeutumaan kotiin ja mitä enemmän sosiaaliset kontaktit vähenivät, sitä enemmän harhoja oli. Isän kanssa oli hankala keskustella muusta kuin harhoista. Itse ahdistuin näistä ja jouduin ottamaan enemmän etäisyyttä. En pystynyt olemaan isäni tukena, kun hän olisi sitä tarvinnut ja menetin paljon yhteistä aikaa mitä meillä vielä olisi ollut.

2019. Tämä se vasta vuosi olikin. Jouduin olemaan uudelleen sairaslomalla jaksamisen vuoksi. En osannut myöntää tätä itsellenikään enkä muillekaan, taas olisi pitänyt vaan jaksaa. Isäni tilanne on edennyt siihen vaiheeseen, että puhuminen on vaikeaa. Tai ei se itse puhuminen vaan se, että siinä puheessa olisi sisältöä. Isä ei aina muista meitä lapsia. Hyvin hän sen kätkee huumoriin ja naureskeluun, kun kyselee, että kukas se sinä oletkaan. Kuitenkin silmissä näkyy se epätietoisuus ja ihmetys. Muistipisteet isällä on nyt 11/30, vaikka tuntuu, että sekin on jo liian korkea arvosana. Ei isä orientoidu aikaan, paikkaan eikä itseensä oikein mitenkään. Kotihoito aloitettiin 2x/vrk ja iltaisin äiti hoiti isän asioita, kuitenkin oman jaksamisensa kustannuksella. Päädyimme hakemaan isälle uutta asuinpaikkaa useasta eri paikasta. Isä sai kun saikin kodin itselleen ja muuttaa siihen 5.1.2020. Kotihoito aloittaa käynnit 4x/vrk. Toivon koko sydämestäni, että hän pärjäisi ja kaikki menisi hyvin. Kuitenkin pelko väijyy myös tämä toiveikkuuden takana ja kehittelee kaikki mahdolliset tilanteet, jotka voisivat mennä pieleen. Saimme kuulla, että isä on nyt pitkäaikaishakemus”jonossa”, eli hänelle on tehty pitkäaikaispaikka hakemus, joka odottaa käsittelyä vielä. Jos se menee läpi, on isä seuraavaksi pitkäaikaspaikkajonossa, eli odottaa loppuelämänsä hoivapaikkaa. 59-vuotiaana. Pitkäaikaispaikkaa. Tämä on siis toki hieno uutinen, sillä isä tarvitsee turvallisen paikan missä olla, mutta silti pysäyttävä ajatus, kun eihän isä ole edes oikeassa eläkeiässä ja on jo menossa hoivakotiin. 

2019 myös ukkini kuoli. Se oli ukille helpotus. Hän ei enää ollut itsensä. Vain kuori enää, joka oli täynnä toivottomuutta ja ajoin jopa vihaa. Ukin saatamme haudan lepoon 4.1.2020. Vaikka tiedän tämän olleen ukille helpotus, on se itselleni surullista. En pystynyt loppuaikana olemaan paikalla ja läsnä. Koska oma jaksamiseni ei enää antanut periksi. Jouduin pitämään etäisyyttä. En osannut sanoa ukille niitä asioita, joita olisin halunnut. Mutta uskon, että jossakin hänen syvällä sisimmissään tiesi tasan tarkkaan kuinka paljon häntä rakastettiin.   

Tiedän, että on turha toivoa helpompaa vuotta. Tai edes sitä seuraavaa vuotta. Isän sairaus etenee koko ajan. Tilannetta ei helpota se, että isä on täysin sairaudentunnoton, sanoo parantuneensa Alzheimerista. Emme ole muutenkaan puhuneet ikinä sairaudesta isän kanssa. Ei hän suostunut ja nyt on jo liian myöhäistä. Yrityksestä ei ole ollut puutetta, mutta isä ei vain ikinä halunnut tai vaihtoi puheenaihetta. Emme päässeet perheenä käsittelemään tätä asiaa. Puhuimme muut keskenämme, mutta eniten olisin kaivannut isääni. Olisin halunnut tietää miten hän jaksaa ja mitä hän haluaisi vielä tehdä ja miten haluaisi asioita hoidettavan. En edes enää muista milloin viimeksi se minun oikea rakas isäni olisi ollut läsnä. Sen sijaan isän näköinen mies on olemassa, mutta hän ei ole isä. Huomaan tuntevani niin paljon erilaisia tunteita isän takia. Olen surullinen, vihainen ja katkera. Miksi juuri meidän isä? Miksi muiden työikäiset isät on terveitä? Miksi minun täytyy katsoa sitä, kun isä kuihtuu silmieni edessä ja muuttuu aivan toiseksi ihmiseksi? Muuttuu kuin pieneksi lapseksi, jota tulee ohjata kaikessa; miten puetaan, miten ruokaa otetaan, milloin tulisi mennä nukkumaan. Kuitenkin tunnen suurta rakkautta ja onnea siitä, että isä on. Yritän muistella niitä onnellisimpia hetkiä ja lapsuuttani. Mietin aina kuinka ihana ukki isästä olisi tullut. Isä rakastaa lapsia ja on leikkisä ja huumorintajuinen. Tiedän, etteivät minun mahdolliset tulevat lapseni tule ikinä näkemään sitä isää, joka minulla oli. Isää, joka on minulle edelleen rakas ja tärkeä eikä mikään sairaus tai asia tässä maailmassa muuta. Toivon isälleni hyvää loppuelämää ja toivon, että hän saa elää elämänsä rauhallisessa paikassa, jossa häntä hoidetaan hyvin. Minä rakastan sinua isä. Vaikken aina ääneen sitä ole osannut sanoa, niin uskon, että tiedät sen.

Milla