Mie vs Napakymppi in real life

Dodiiin, nyt on se aika, kun pääsen vihdoin tästä kokemuksesta kertomaan ja julkaisemaan jotakin. Olen ollut kuin tulisilla hiilillä  viimeiset lähes kaksi kuukautta, kun ihmiset on kyselleet ja arvuutelleet lopputulosta. Olen ylpeä itsestäni, että kaikesta tästä huolimatta olen pystynyt pitämään tämän suuren suuni kiinni tähän päivään saakka. Ystäväni katsoi jakson ennakkoon ja laittoi viestiä, että miten ihmeessä olen pystynyt pitämään tämän salaisuutena (näköjään myös kaverit epäilee miun taitoa olla joskus hiljaa.. ).  Joten kaiken kaikkiaan olen itsestäni ylpeä.

Ajattelin nyt tehdä tästä pidemmän postauksen, jossa käyn läpi itse kuvauspäivää ja sitten matkaa.

Kuvauspäivä:

No, kuten kuvitella saattaa, olin myöhässä. Navigaattori oli arvioinut ajoajan Lappeenrannasta Tampereelle kesärajoitusten mukaan (plus liikenteessä ajeli taas semmosia sankareita, että että...), joten sen sijaan, että miulla olisi ollut puolituntia ekstra/varoaikaa, minulla ei ollut ollenkaan. Pysähdyin ainoastaan Matkakeitaalla ostamassa aamupalaa ja jatkoin matkaa (eli pysähdykseni oli max 10 min, jos sitäkään). No onneksi asia oli ok ja kaikesta huolimatta ehdin valmistautua (meikata, pukeutua, panikoida, syödä ym, perusjutut)

Kilpasiskot:

Siis, jos ihminen voi jotain toivoa tällaisessa kokemuksessa on se, että saa näin hyvät "kilpakumppanit" kuin minä sain. Henna ja Janina oli niin mahtavia tyyppejä, että ilman heitä se päivä ois voinu mennä todella erilailla. Hennalta sain tukijoukkoja, kun omani eivät ymmärrettävistä syistä päässeet paikalle. Henna oli heti alusta saakka tutustumassa meihin ja oli sellainen yhdistävä tekijä ja ryhmähengen luoja. Ja siis ihanan puhelias porilainen supernainen. Janinan ajattelin alunperin olevan meidän kanssa samanikäinen, mutta vasta myöhemmin paljastui, että hän on vasta 18 ja yrittäjä (SIIS WHAT!?!?). Todella fiksu ja kypsä ikäisekseen (ja ihan mahottoman menevä tyyppi!).

Itse kuvaukset:

Kovasti jännitti kameroiden eteen meneminne, mutta onneksi paikalla oli ammattimaista ja tsemppaavaa porukkaa niin tuntui jopa ihan hyvältä mennä sinne neiti C:n tuoliin istumaan. Jännittävintä oli se, kun se "rakkauden mystinen seinä" liukui paikalleen ja et todellakaan nähnyt kuka siellä seinän toisella puolella on ja mimmoinen ihminen hän on, kun joutui niihin kysymyksiin vastailemaan eikä pääse itse esittämään mitään kysymyksiä. Kysymyksiähän oli enemmänkin, mutta ymmärrettävistä syistä kaikkea ei ehditä siihen puolikkaaseen jaksoon mahduttaa, joten valitaan parhaat päältä (Vaikkakin miun mielestä meidän jaksoa oltais hyvinkin voitu venyttää jopa puoltoistatuntiseksi, koska laatu oli niiiiin timanttista!) 

En olisi itse osannut edes ajatella, että minut voitaisiin oikeasti valita, mutta niin siinä vain kävi. Olin hyvin hämilläni, mutta kyllähän se todella hyvältä tuntui, kun tiesi, että jonkinlaiselle matkalle pääsee. Ja Levihän se sieltä meille tuli matkakohteeksi ja Kultajousen lahjakortti. Voin sanoa, että heti kun olin toipunut siitä, etten päässyt Lontooseen olin aika innoissani kyllä Levistä. Ja paikan päälle päästyäni olin hyvin innoissani. Jonin kanssa vaihdettiin kuvausten jälkeen numerot ja pidettiin viestittelemällä yhteyttä. 

Levin matka:

Leville lähtö lähti yhtä lupaavasti liikkeelle kuin kuvauspäiväkin. Olin suunnitellut soittavani taksin ja sillä aamujunaan. Noh, oli ilmeisesti Millalla jäänyt joku puhelinlasku maksamatta, sillä tällaiset palvelunumerot kuin taksin numero ei toimineet tuona aamuna. No sitten matkakassin kanssa juoksemaan kotoa taksitolpalle (saatoin muutaman ärräpään päästää..) ja onneksi pelastava enkeli (aka taksikuski) juuri kurvasi taksitolpalle, kun pääsin sinne. Eli sen sijaan, että olisin myöhästynyt olin jopa 9 min aikaisemmin asemalla kuin juna. Junalla siis lentoasemalle saakka pääsi ja sitten lentokoneella Helsingistä Kittilään ja sieltä Hullu Poro -hotelliin Leville. (Joka by the way oli iha super (ja ei, ei tämäkään ole maksettu mainos, ihan miun oma mielipide!))

Aktiviteetteja meille oli järjestetty jokaiselle päivälle (oltiin ma-to) ja ruuat joka illalle (se oli se tärkein pointti täs lauseessa!) Oli tonttukylän vierailua, laskettelua (johon Joni ei kylläkään uskaltanut osallistua) ja hierontaa. Levillä oli mukavasti 14 astetta pakkasta ja lunta ihan hirveesti (tuli iha vanhat hyvät talvet täällä Leprassa mieleen). Upeat huoneet, siellä oli kyllä itsekseen tilaa oleilla. Mukavaa henkilökuntaa joka paikassa töissä, tykkäsin pienestä "Levi-kylästä", jossa oli vaikka mitä ruokapaikkaa ja kauppaa. Ja suora näkymä rinteille. Kävin itsekseen kävelemässä pitkin poikin ja nautin joka hetkestä täällä talven ihmemaassa. Levi sai minut rakastumaan talveen uudelleen (vaikka meinasin paleltua pystyyn siellä laskettelurinteessä.. Pikkasen tuulta oli joo)

Joni:

Noh, tässä se osio, mikä varmasti tietysti ihmisiä eniten kiinnostaa, eli mites Joni ja miten tultiin toimeen. Sanotaan näin diplomaattisesti, että ollaan vaan niin erilaisia ihmisiä, etten kyllä meille tulevaisuutta romanttisissa tai oikeastaan muussakaan mielessä näe. Hauskaa kyllä oli, mutta sekin, että asutaan ainakin sen neljän tunnin ajomatkan päässä toisistamme ja kiinnostuksen kohteet erilaisia, niin tuskin sitä ihan hirveästi tulee yhteyttä pidettyä. Terkut vaan Jonille kuitenkin. Itse lähdin Napakymppiin ihan suht toiveekkaalla ajatuksella, tietäen, ettei mitään vuosisadan rakkaustarinoita syntynyt olekaan tällä uudella Napakympillä. Mutta kuitenkin avoimin mielin katsomaan mitä tästä voisi tulla. Joni ei ilmeisesti kuitenkaan tällä oletuksella ollut lähtenyt ohjelmaan vaan enemmänkin kokemusta hakemaan, mikä sekin on ihan ymmärrettävää. 

Mutta kaiken kaikkiaan, kokemus oli ihan superhyvä, suosittelen! Ja tästä eteenpäin kohti uusia pettymyksiä (eiku?). Tai näin meillä aina kotona sanottiin, että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, mutta ehkäpä tämä voikin olla sitten jotain uuden ja kivan alkua? Ken tietää. (ja ei Ken ei ole uusi miesehdokas)

(edelleen) Poikamiestyttö

Milla

P.s. Kisakatsomoita on nyt niiiin monia, että miusta tuntuu et voisin saada jo provikkaa tän jakson mainostamisesta !!

P.p.s. Unelmien miehet ottakee yhteyttä

P.p.p.s. Muokattu ja laitettu kuvat mukaan, koska blondi täällä vähä mokaili :D 

Mie vs valokuvaussessio

Hellou,

kirjottelen tällaisen lyhyemmän tekstin tällä kertaa purkaakseni tätä hillitöntä jännitystä tulevan sunnuntain Napakympin ulostulosta. Oijoijoij.

 (tässä esimakua: https://www.ruutu.fi/video/3178819)

Eli kerron teille toisesta jännittävästä ja ihanasta asiasta. Kävin siis ihan kuvaajalla kuvattavana, tätä blogia varten. Ja tänään pääsette kulissien taakse (tai niiku jenkit tässä kohtaa sanois: Behind the scenes :P Koska oonha mie kuiteki nii huikee tyyppi, et tiijjen, et haluatte nähhä mitä miusta saatiin nii upeet kuvat! )

Kuinka voikaan ihmisen lasta jänskättää kameran edessä

Tässä seuraavaksi hieman taustatietoja mitä tapahtui: 

Istuin kotona (vai istuinko..?En muista nyt sitte kuitekaa, mut kuvitellaa et istuin kotona), kun sain viestin ystävältäni rouva A:lta (jep, ei ollukaa neiti A, ku on se iha naimisissa oleva nainen, ni rouvaha hää sit jo on). Viestejä en yksityiskohtaisesti lähde tähän litteroimaan (Huom!! Hieno sivistyssana, blondiki osaa jotain !), mutta pääasiallinen viesti meni niin, että hänen ystävänsä Liisa Väistö haluaisi ottaa miusta kuvat ja auttaa tekemällä miun blogille bannerin (ja muita hienoja juttuja, joita kaikkia en edes muista). Liisa on ammatiltaan graafinen suunnittelija, niin hän osaa tehdä hienoja juttuja koneella ja kuvata. Hänellä oli ihana ajatus: "Koska uskon että tekemällä hyvää saa hyvää!" Ja näinhän se kyllä on ja näin saisi ihmiset muutenkin miettiä! No minähän se yllytyshulluna lähdin heti tähän mukaan ja käytiin läpi ideoita (Ihan superhyviä sellaisia, oottakaapa vaan, ku näette! 😍).

Kerraki tukka auki! 

Meillä oli puhetta hunnun kanssa kuvien ottamisesta. No minä fiksuna ja skarppina likkana heräsin tähän asiaan (siis siihen, että huntu pitäisi jostain hankkia) juuri kuvauspäivänä noin 1-2 tuntia ennen kuvauksia (sunnuntaina..pikku darrassa). Eli ajattelin, että se huntu maagisesti vaa hyppää päähäni. No ilman huntua sunnuntaina, mikään paikka ei oikein ole auki, niin improvisoitiin neiti J:n kanssa. Löysin valkoisen kukkaishiuskoristeen ja sitten lähdimme etsimään valkoista huivia. Etsimme ja etsimme, mutta turhaan. Juuri toivomme menettäneenä myyjä kysyy, että kelpaisiko bolero (sanoin siis ettiväni hartiahuivia, en uskaltanu sanoa, että yritän askarrella huntua) ja näytti minulle täydellistä valkeaa huntumaista valkoista boleroa. Se oli alennuksessa ja vielä alennuksestakin sain alennusta. Eli maksoin hunnusta alle 10 euroa. (Kiitos neiti J:n, joka sen minulle käsin muutamin pistoin sen ompeli. Siitä tulee miun perintöhuntu, jota tulee käyttämää miu lapset ja lapsenlapset ja piiiiitkälle suvussa kulkeva kympin huntu)

Olen selfieiden ammattilainen, mutta hitsi soikoon, että jännitti kameran edessä. Miten perin olisin ja miten näyttää luonnolliselta ym. Onko ne meikit kohdillaan ja mimmonen ilme on. Selfieissä on se hyvä, että näkee itse, että miltä näyttää ja ottaa ne edustavimmat kulmat. Nyt täytyi vaan luottaa ammattilaiseen ja antaa hänen katsoa mikä on hyvä. Ei sillä, että epäilisin hänen taitojaan vaan epäilin nimenomaan itseäni. Mutta turhaan epäilin, yhteistyö sujui hyvin. 

Uusia tuulia siis luvassa blogiin! Pysykäähä lukijoina, ni näätte.

Poikamiestyttö

Milla

P.s. Viikonloppu meneekin siten tanssikilpailuissa Tampereella seikkaillen (kerranki iha yleisönä, ei tanssijana tai tuomarina)

P.p.s. Laitelkaaha sitte sunnuntaina viestiä, mitä mieltä olitte! Sunnuntaina heti jakson jälkeen tiedossa postaus Napakymppiin liittyen! :) Pysykäähä kuulolla!