Mie vs valokuvaussessio

Hellou,

kirjottelen tällaisen lyhyemmän tekstin tällä kertaa purkaakseni tätä hillitöntä jännitystä tulevan sunnuntain Napakympin ulostulosta. Oijoijoij.

 (tässä esimakua: https://www.ruutu.fi/video/3178819)

Eli kerron teille toisesta jännittävästä ja ihanasta asiasta. Kävin siis ihan kuvaajalla kuvattavana, tätä blogia varten. Ja tänään pääsette kulissien taakse (tai niiku jenkit tässä kohtaa sanois: Behind the scenes :P Koska oonha mie kuiteki nii huikee tyyppi, et tiijjen, et haluatte nähhä mitä miusta saatiin nii upeet kuvat! )

Kuinka voikaan ihmisen lasta jänskättää kameran edessä

Tässä seuraavaksi hieman taustatietoja mitä tapahtui: 

Istuin kotona (vai istuinko..?En muista nyt sitte kuitekaa, mut kuvitellaa et istuin kotona), kun sain viestin ystävältäni rouva A:lta (jep, ei ollukaa neiti A, ku on se iha naimisissa oleva nainen, ni rouvaha hää sit jo on). Viestejä en yksityiskohtaisesti lähde tähän litteroimaan (Huom!! Hieno sivistyssana, blondiki osaa jotain !), mutta pääasiallinen viesti meni niin, että hänen ystävänsä Liisa Väistö haluaisi ottaa miusta kuvat ja auttaa tekemällä miun blogille bannerin (ja muita hienoja juttuja, joita kaikkia en edes muista). Liisa on ammatiltaan graafinen suunnittelija, niin hän osaa tehdä hienoja juttuja koneella ja kuvata. Hänellä oli ihana ajatus: "Koska uskon että tekemällä hyvää saa hyvää!" Ja näinhän se kyllä on ja näin saisi ihmiset muutenkin miettiä! No minähän se yllytyshulluna lähdin heti tähän mukaan ja käytiin läpi ideoita (Ihan superhyviä sellaisia, oottakaapa vaan, ku näette! 😍).

Kerraki tukka auki! 

Meillä oli puhetta hunnun kanssa kuvien ottamisesta. No minä fiksuna ja skarppina likkana heräsin tähän asiaan (siis siihen, että huntu pitäisi jostain hankkia) juuri kuvauspäivänä noin 1-2 tuntia ennen kuvauksia (sunnuntaina..pikku darrassa). Eli ajattelin, että se huntu maagisesti vaa hyppää päähäni. No ilman huntua sunnuntaina, mikään paikka ei oikein ole auki, niin improvisoitiin neiti J:n kanssa. Löysin valkoisen kukkaishiuskoristeen ja sitten lähdimme etsimään valkoista huivia. Etsimme ja etsimme, mutta turhaan. Juuri toivomme menettäneenä myyjä kysyy, että kelpaisiko bolero (sanoin siis ettiväni hartiahuivia, en uskaltanu sanoa, että yritän askarrella huntua) ja näytti minulle täydellistä valkeaa huntumaista valkoista boleroa. Se oli alennuksessa ja vielä alennuksestakin sain alennusta. Eli maksoin hunnusta alle 10 euroa. (Kiitos neiti J:n, joka sen minulle käsin muutamin pistoin sen ompeli. Siitä tulee miun perintöhuntu, jota tulee käyttämää miu lapset ja lapsenlapset ja piiiiitkälle suvussa kulkeva kympin huntu)

Olen selfieiden ammattilainen, mutta hitsi soikoon, että jännitti kameran edessä. Miten perin olisin ja miten näyttää luonnolliselta ym. Onko ne meikit kohdillaan ja mimmonen ilme on. Selfieissä on se hyvä, että näkee itse, että miltä näyttää ja ottaa ne edustavimmat kulmat. Nyt täytyi vaan luottaa ammattilaiseen ja antaa hänen katsoa mikä on hyvä. Ei sillä, että epäilisin hänen taitojaan vaan epäilin nimenomaan itseäni. Mutta turhaan epäilin, yhteistyö sujui hyvin. 

Uusia tuulia siis luvassa blogiin! Pysykäähä lukijoina, ni näätte.

Poikamiestyttö

Milla

P.s. Viikonloppu meneekin siten tanssikilpailuissa Tampereella seikkaillen (kerranki iha yleisönä, ei tanssijana tai tuomarina)

P.p.s. Laitelkaaha sitte sunnuntaina viestiä, mitä mieltä olitte! Sunnuntaina heti jakson jälkeen tiedossa postaus Napakymppiin liittyen! :) Pysykäähä kuulolla!