Jos mietitään kulunutta vuosikymmentä on se ollut itselleni lukuisien muutosten ja luopumisten aikaa. Ihmettelen vielä tänäkin päivänä miten ihmeessä päädyin tähän missä olen ja miksi.
2014 jouluna valmistuin, elämässäni oli alkamassa uusi vaihe. Olin hakenut töitä ja aloittamassa uraani fysioterapeuttina. Samana jouluna meidän perheen elämä muuttui lopullisesti. Saimme kuulla, että isälläni on Alzheimerin tauti. Miten 54-vuotiaalla terveellä ihmisellä voi yhtäkkiä olla muistisairaus? Olihan isälläni ollut jo muistin kanssa ongelmia edellisen vuoden ajan, mutta ajattelimme sen johtuvan jostain aivan muusta kuin muistisairaudesta.
2015 aloitin työni Luumäellä fysioterapeuttina palvelukodissa. Sen lisäksi pidin vielä jumppia kuntokeskuksessa. Olin töissä aamusta iltaan. Paljon uusia ihmisiä ja paljon uutta monella tapaa. Samana vuonna erosin silloin pitkäaikaisesta parisuhteesta. Piti opetella olemaan yksin. Ystäväpiiri muuttui rajusti ja aika yllättäin. Ehkä kaikki oli vain sitä, että olin uupunut, enkä jaksanut enää pitää kehenkään yhteyttä tai ehken ole edes ollut parasta seuraa tuolloin. En ollut ymmärtää tilannetta, olinhan minä ennenkin jaksanut tehdä töitä aamusta iltaan, miksi uupuisin? Mutta selvisin vuodesta hengissä.
2016 aloitin työni Eksotella. Taas muutoksia, mutta työpaikka oli lähellä kotia. Työpaikka ja työkaverit olivat ihania. Koin oppivani uutta koko ajan ja koin olevani työssäni hyvä. Mutta. Vaihdoin osastoa. Työkaverini muuttuivat, ilmapiiri muuttui, työmäärä lisääntyi. Lisäksi loppuvuodesta 2016 ukkini (isänisä) sai aivoinfarktin ja huomasin kuinka pitkälle isäni sekä mummini (isänäiti) Alzheimer olikaan edennyt. En ollut ehtinyt edes huomaamaan tätä aiemmin, koska olin ollut niin kietoutunut oman elämän vyyhteihin. Jouduin kuitenkin kokoamaan itseni ja yritin parhaani mukaan hoitaa asioita ja pitää langat käsissäni. Kävin jokaisen työpäivän jälkeen ukin luona, kävimme mummin ja isäni kanssa yhdessä katsomassa ukkia. Joka päivä kävelin kohti sairaalaa peläten, että ukki ei olekaan selvinnyt yöstä tai aamupäivästä. Kuitenkin kuin ihmeen voimalla, ukki selvisi. Tämän infarktin jälkeen kuitenkaan mikään ei ollut enää ennallaan. Ukkini muuttui, ei hän ollut enää se sama nauravainen ja iloinen itsensä. Huomasin, että jouduin ottamaan etäisyyttä sekä isovanhempiini että isääni, jotta itse jaksaisin ja pitäisin itsestäni huolta. Koin syyllisyyttä, kun en ollut heidän elämässään mukana samalla lailla kuin ennen. En nähnyt heitä yhtä usein ja jos näin, niin koin ahdistusta ja surua. Heidän sairautensa eteni ja meillä ei ollut mitään millä pysäyttäisimme sen. Yhtenä päivänä päädyin soittamaan itkien työterveyteen, etten jaksa. Siitä alkoi matkani masennuksen kanssa. En sano, että isäni tai ukkini sairastaminen olisi syynä masennukseeni, vaan se oli viimeinen tekijä jo valmiiksi raskaassa tilanteessa ja laukaisi masennukseni. Vihdoin uskaltauduin myöntämään, että kaikki ei ole hyvin.
2017-2018 jatkoin kuitenkin töissä. Olin kuitenkin pitkällä sairaslomalla ja kevensin työtaakkaani. Isän sairaus eteni koko ajan. Oli harhat ja syytökset. Erityisesti äitini on joutunut kuuntelemaan syytöksiä; milloin hän on pettänyt isää ja milloin varastanut rahat. Vaikka useimmiten isä näistä harhoista puhui vain meille lapsille ja noh, naapureille ja kaikille muille myös. Muistilappuja löytyi pitkin kotia, missä oli milloinkin mitä erikoisempia muistiinpanoja. Oli ansalankoja ja muita viritelmiä, ettei kukaan pääsisi murtautumaan sisään. Mitä enemmän isä rupesi sulkeutumaan kotiin ja mitä enemmän sosiaaliset kontaktit vähenivät, sitä enemmän harhoja oli. Isän kanssa oli hankala keskustella muusta kuin harhoista. Itse ahdistuin näistä ja jouduin ottamaan enemmän etäisyyttä. En pystynyt olemaan isäni tukena, kun hän olisi sitä tarvinnut ja menetin paljon yhteistä aikaa mitä meillä vielä olisi ollut.
2019. Tämä se vasta vuosi olikin. Jouduin olemaan uudelleen sairaslomalla jaksamisen vuoksi. En osannut myöntää tätä itsellenikään enkä muillekaan, taas olisi pitänyt vaan jaksaa. Isäni tilanne on edennyt siihen vaiheeseen, että puhuminen on vaikeaa. Tai ei se itse puhuminen vaan se, että siinä puheessa olisi sisältöä. Isä ei aina muista meitä lapsia. Hyvin hän sen kätkee huumoriin ja naureskeluun, kun kyselee, että kukas se sinä oletkaan. Kuitenkin silmissä näkyy se epätietoisuus ja ihmetys. Muistipisteet isällä on nyt 11/30, vaikka tuntuu, että sekin on jo liian korkea arvosana. Ei isä orientoidu aikaan, paikkaan eikä itseensä oikein mitenkään. Kotihoito aloitettiin 2x/vrk ja iltaisin äiti hoiti isän asioita, kuitenkin oman jaksamisensa kustannuksella. Päädyimme hakemaan isälle uutta asuinpaikkaa useasta eri paikasta. Isä sai kun saikin kodin itselleen ja muuttaa siihen 5.1.2020. Kotihoito aloittaa käynnit 4x/vrk. Toivon koko sydämestäni, että hän pärjäisi ja kaikki menisi hyvin. Kuitenkin pelko väijyy myös tämä toiveikkuuden takana ja kehittelee kaikki mahdolliset tilanteet, jotka voisivat mennä pieleen. Saimme kuulla, että isä on nyt pitkäaikaishakemus”jonossa”, eli hänelle on tehty pitkäaikaispaikka hakemus, joka odottaa käsittelyä vielä. Jos se menee läpi, on isä seuraavaksi pitkäaikaspaikkajonossa, eli odottaa loppuelämänsä hoivapaikkaa. 59-vuotiaana. Pitkäaikaispaikkaa. Tämä on siis toki hieno uutinen, sillä isä tarvitsee turvallisen paikan missä olla, mutta silti pysäyttävä ajatus, kun eihän isä ole edes oikeassa eläkeiässä ja on jo menossa hoivakotiin.
2019 myös ukkini kuoli. Se oli ukille helpotus. Hän ei enää ollut itsensä. Vain kuori enää, joka oli täynnä toivottomuutta ja ajoin jopa vihaa. Ukin saatamme haudan lepoon 4.1.2020. Vaikka tiedän tämän olleen ukille helpotus, on se itselleni surullista. En pystynyt loppuaikana olemaan paikalla ja läsnä. Koska oma jaksamiseni ei enää antanut periksi. Jouduin pitämään etäisyyttä. En osannut sanoa ukille niitä asioita, joita olisin halunnut. Mutta uskon, että jossakin hänen syvällä sisimmissään tiesi tasan tarkkaan kuinka paljon häntä rakastettiin.
Tiedän, että on turha toivoa helpompaa vuotta. Tai edes sitä seuraavaa vuotta. Isän sairaus etenee koko ajan. Tilannetta ei helpota se, että isä on täysin sairaudentunnoton, sanoo parantuneensa Alzheimerista. Emme ole muutenkaan puhuneet ikinä sairaudesta isän kanssa. Ei hän suostunut ja nyt on jo liian myöhäistä. Yrityksestä ei ole ollut puutetta, mutta isä ei vain ikinä halunnut tai vaihtoi puheenaihetta. Emme päässeet perheenä käsittelemään tätä asiaa. Puhuimme muut keskenämme, mutta eniten olisin kaivannut isääni. Olisin halunnut tietää miten hän jaksaa ja mitä hän haluaisi vielä tehdä ja miten haluaisi asioita hoidettavan. En edes enää muista milloin viimeksi se minun oikea rakas isäni olisi ollut läsnä. Sen sijaan isän näköinen mies on olemassa, mutta hän ei ole isä. Huomaan tuntevani niin paljon erilaisia tunteita isän takia. Olen surullinen, vihainen ja katkera. Miksi juuri meidän isä? Miksi muiden työikäiset isät on terveitä? Miksi minun täytyy katsoa sitä, kun isä kuihtuu silmieni edessä ja muuttuu aivan toiseksi ihmiseksi? Muuttuu kuin pieneksi lapseksi, jota tulee ohjata kaikessa; miten puetaan, miten ruokaa otetaan, milloin tulisi mennä nukkumaan. Kuitenkin tunnen suurta rakkautta ja onnea siitä, että isä on. Yritän muistella niitä onnellisimpia hetkiä ja lapsuuttani. Mietin aina kuinka ihana ukki isästä olisi tullut. Isä rakastaa lapsia ja on leikkisä ja huumorintajuinen. Tiedän, etteivät minun mahdolliset tulevat lapseni tule ikinä näkemään sitä isää, joka minulla oli. Isää, joka on minulle edelleen rakas ja tärkeä eikä mikään sairaus tai asia tässä maailmassa muuta. Toivon isälleni hyvää loppuelämää ja toivon, että hän saa elää elämänsä rauhallisessa paikassa, jossa häntä hoidetaan hyvin. Minä rakastan sinua isä. Vaikken aina ääneen sitä ole osannut sanoa, niin uskon, että tiedät sen.
Milla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti